Tänä vuonna on kulunut 10 vuotta museoamanuenssin ensimmäisestä kesätyöstä Hangon museossa. Millaisia ajatuksia se herättää hänessä?
Etsivätyö
Aloitin histiorianopinnot Helsingin yliopistossa vuonna 2006, ja vuonna 2011 oli tullut aika suorittaa minun työharjoitteluni Hangon museossa. Museonjohtaja Marketta Wall palkkasi minut luokittelemaan Raimo Kuittisen hääkuvia 1960- ja 1970-luvuilta. Oli oikea etsivätyö yrittää löytää henkilöiden nimiä. Joinakin päivinä väsyin kyllä tupeerattuihin kampauksiin, tummiin pukuihin ja pitsiin, mutta samalla huomasin, että työ sopi minulle. Löysin sen kuuluisan flown.
Sain luokitella Kuittisen kuvia myös seuraavana kesänä, ja talvisin dokumentoin hankolaisten arkea TAKO-projekteihin. Nykydokumentointi oli uusi juttu museoalalla, eikä myöskään jotain, mitä historianopiskelija tavallisesti sai tehdä.
Ensimmäinen työni oli luokitella hääkuvia.
Kuva: Linda Svennblad.
Kuva: Linda Svennblad.
Taidemuoto
Palasin Hangon museoon tammikuussa 2014 ja vuonna 2017 minut valittiin museon amanuenssiksi. Tunsin itseni nopeasti kotoisaksi museomaailmassa. Mielenkiinto kasvoi, ja museologian perusopintojen suorittaminen oli epäilemättä käännekohta. Työstä tuli taidemuoto, jolla oli oma filosofia. Kurssikirjasta löytyneestä maagisesta sitaatista tuli:
”Museoammatillinen luovuus on kadonneen keksimisen taitoa. Tällä ammatilla on oma erityinen metafysiikkansa. Kyky elää tauonneessa, kulumattomassa ajassa. Tutkija istuu tässä ja onkin siellä, ajan taskuja penkomassa. Näyttelyt ovat aikanoutoja. Tutkitut, tulkitut ja huolletut esineet ovat kauniita saaliita. Uhrilahjoja muistin virkistykseksi.”
Kaj Kalin
Kaj Kalin
Kuva: Linda Svennblad.
Monipuolinen työ
Vuodesta 2014 eteenpäin olen muun muassa saanut olla mukana nykydokumentoinnissa, Minun Hankoni – projektissa, näyttelyiden teossa, kirjojen kirjoittamisessa, erilaisten tapahtumien järjestämisessä ja olen myös nähnyt kun museo otti ensimmäiset askeleet some-maailmassa. Kun on töissä pienessä museossa saa siis tehdä vähän kaikenlaista, ja työviikko on harvoin tylsä. Olen työn kautta oppinut paljon, ja olen myös saanut käyttää kykyjä, joita olen kehittänyt työn ohella. Saan usein olla luova, ja rakastan sitä. Työvälineet ovat monenlaiset. Kirjoitan, kuvaan esineitä ja saan jopa tuottaa visuaalista sisältöä muun muassa näyttelyihin. Ongelmien ratkaisu ja kyky itsenäiseen työhön on tärkeä. Museolaisen pitää myös olla kiinnostunut ympäristöstään.
Kesällä 2017 minun piti löytää merilevää museon näyttelyyn Hankoniemen ihmeellinen luotno. Kuva: Linda Svennblad.
Gotta catch ’em all!
Pari viime vuotta minun mottoni on kuitenkin ollut järjestelmällisyys. Käymme läpi museon esinekokoelmaa, ja monet esineet ovat olleet laatikkoihin pakattuina kymmeniä vuotta. Löydämme ne nyt uudestaan. Teen monenlaisia listoja ja lisään esineet tietokantaan. Esineet ovat pieniä söpöjä Pokémoneja, joita nappaan. Ei haittaa, että tuntuu kuin siivoaisi keksimuruja pinsetillä. Hiljaa hyvää tulee, ja saamme jakaa tietoa eteenpäin teille. Se tuntuu hyvältä!
Tänä vuonna saimme vastaanottaa Hangöby skolanin vanhoja opetustauluja. Kuva: Linda Svennblad.
Keskusteluita menneisyyden kanssa
Työssäni ajan kulku konkretisoituu. Meille lahjoitettujen esineiden kautta tunnen vastuuta heitä kohtaan, jotka ovat eläneet ennen meitä. Varhaisten lahjoitusten taustatiedot ovat huonot, ja minun pitää kuunnella esineitä tarkkaan. Vihjeitä löytyy vanhoista asiakirjoista, lehdistä, museon luetteloista ja kirjoista. Uppoudun niiden kautta aikaan, joka ei ole enää olemassa. Joskus tuntuu siltä, että olen oikeasti siellä, mutta olenkin vain aave aavemaailmassa. Monien äänet jäävät kuulematta.
Kuva: Linda Svennblad.
Niin paljon esineitä!
Työ ei suinkaan ole hohdokasta. Esineet ovat vanhoja ja hauraita, pölyisiä ja joskus jopa vaarallisia. Minuun voi iskeä esineväsymys ja -sokeus.
esineväsymys, se tunne kun esineiden määrä lannistaa, ja saa amanuenssin miettimään nykypäivän esinekylläisyyttä.
esinesokeus, iskee kun amanuenssilla ei ole aikaa katsoa jokaista esinettä, tai kun ajan hammas on kuluttanut esinettä liikaa.
Eli; Silitysrauta- ja kahvimyllyosastot ovat täpötäynnä. Jostain syystä museo on kerännyt suuren määrän avaimia – enimmäkseen tuntemattomiin oviin. Pitsiunelmissa on keltaisia hikitahroja ja muita outoja läikkiä. Saippua- ja tupakkahyllyiltä leijuu epämiellyttäviä ja vanhentuneita hajuja.
Mutta usein esineiden kauneus myös vangitsee minut. Patina osoittaa, että esineet eivät ole kuolleet. Niitä on käytetty ja niillä on ollut elämä. Ne voivat vielä kertoa tarinoita. Rakastan myös katsoa vanhojen tekstiilien saumoja – kädenjälkiä, joita on jätetty kauan sitten.
Kuulemiin
On siis kulunut 10 vuotta minun ensimmäisestä kesätyöstäni Hangon museossa. Museomaailmassa ja omassa elämässäni on tapahtunut paljon siinä ajassa. Perhe-elämä kutsuu minua nyt vähäksi aika, mutta palaan taas. Kuulemiin ja nähdään!
Linda Svennblad,
museoamanuenssi, kohta äitiyslomalla